Anteeksianteeksi lukijat (jotka ilmeisesti kaikkosivat kun tarinan ukkelit katosivat, kasvoivat hujauksessa tms.), tämä on tarinan loppu. Jouduin TAAS vaihtamaan konetta ja perheet hävisi, ladatut hävisi, kaikki hävisi. Voi omg jos nyt saan valehtelijan ja petturin maineen kun jätän sukat syömättä, mutta tämä ei ole minun vikani. D:

Pitkään odoteltiinkiin tätä. :D Muistakaa lukea välitiedote, siinä kerron syyn tähän hassuun muutokseen. Tästä eteenpäin tarina kuitenkin jatkuu näin ja toivon että päästäisiin siihen loppuun asti. :)


Kevin heräsi päätään pidellen puun alta kummallisen talon etupihalta. Päänsärky ohimoilla oli sanoinkuvaamattoman voimakas ja hänestä tuntui kuin koko pää räjähtäisi tohjoksi hänen harteiltaan.


Hän nousi vaivalloisesti ylös märältä nurmelta ja katseli ympärilleen. Kaupunki hänen takanaan oli täysin vieras ja omituinen, eikä hänellä ollut mitään hajua sijainnistaan... Jos totta puhutaan, ei hänellä ollut hajua siitäkään, kuka hän oli tai miksi hän oli ollut sen pikkuruisen puun alla uinumassa.


Ensimmäinen ihminen, jonka Kevin tapasi oli nimeltään Marina Howerfield. "Tervetuloa Alpiinoketoon!" nainen sanoi iloisesti ja tarttui Kevinin käteen. "Mikä on nimesi?" "Ööh... en ole varma... Julius?" "Äläs hupsuttele!" Marina naurahti ja katsahti nimeä postilaatikossa. "Olette Kevin Berrywhite, ettekä mikään Julius!" "Mutta, enhän minä asu tuossa ta--"


Sillä hetkellä Kevinin mieleen pulpahti kaikki, mitä hän oli lukiovuosistaan vaimoonsa asti kokenut. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut tai minkälaiset oli hänen lapsuusvuotensa olleet. Mysteeri oli myös, miksi hän oli ilmaantunut Alpiinoketoon.


Kevinille kummallinen talo ei ulkomuodoltaan ollut kummallinen lainkaan. Se oli oikeastaan melko normaalin oloinen kahden ihmisen asuttavaksi tehty omakotitalo, jossa oli normaali eteinen, olohuone, keittiö, kylpyhuone ja makuuhuone. Talo oli väriltään vihreä ja se oli tehty puusta.


Keittiö oli keskikokoinen ja kotoisan oloinen. Sen seinät oli puoliksi perinteisellä maalaistapetilla peitetty.


Kylpyhuone oli ahtaan tuntuinen, mutta luulisi sopivan yhden miehen käyttöön.


Olohuone oli pieni käytävämainen suikale matkalla makuuhuoneeseen. (Kevin ei voinut olla huomaamatta kirjahyllyä, joka oli täytetty kaikilla miehen suosikkikirjoilla. "Kummallista..." hän tokaisi ja jatkoi matkaansa makkariin.)


Makuuhuone oli muuhun taloon verrattuna jopa tylsä. Seinillä ei ollut tauluja, julisteita tai mitään muutakaan. Tapetin kuviointi aiheitti kaiken lisäksi Kevinille päänsärkyä.


Kaikki päivän aikana tapahtunut oli aivan liikaa Kevinille. Seuraavat päivät kuluikin kylpyammeessa mietiskelyn merkeissä.


Lopulta Kevin kuitenkin pääsi kiinni elämään ja onnistui hakemaan lehden. Hän ymmärsi tarvitsevansa työtä, jota hän saikin tutkittuaan Alpiinosanomien työpaikkatarjouksia.


Päiväkirjan kirjoittaminen oli yksi mainittavimmista asioista, joka piti Kevinin järjissään. (Siinäkin tosin oli jotain järjetöntä, kirjassa kun oli muutamia vanhoja merkintöjä, selvästi Kevinin käsialaa)


"Rakas päiväkirja, viime aikoina olen huomannut voivani usein pahoin. Luulen sen olevan sen tekosia, joka minulle teki tämän kummallisen elämänvaihdoksen.

Siinähän se! Tämä on varmasti jotain pilaa. Joku leikkii minulla ! Tälläkin hetkellä joku nauraa katsoessaan minua kamerallaan...." Vainoharhaisuus: selvästi äidin peruja.


Kuukaudet kuluivat töissä, ammeessa ja päiväkirjaa kirjottaessa. Kolme kuukautta sitten Kevin oli ilmaantunut Alpiinoketoon ja oli jo nyt lihonnut huomattavasti. Tai niin hän ainakin luuli.


Marinasta oli tullut Kevinin luotettavin, parhain ja valitettavasti ainoa ystävä, jota mies tapasi lähes päivittäin. Väistämättäkin siinä ihastuu. (tuo nainen flirttaili Kevinille itsekseen ja pisti ihastumaan :O oikkee naiscasanova)


"Voi miten ihanaa, sinäkin odotat avaruusolentolasta!" Marina leperteli Kevinin läskeille. "Minun serkkuni kummin kaiman koiran äidin lapsen omistajan kaiman kummipojalle kävi samoin, voi miten ihanaa se oli. Pieni vihreä lapsi tallust--" "Mutta, minähän olen mies, en voi olla raskaana! Varsinkaan millekkään alienille", Kevin oli kummissaan. "Eihän alieneita edes ole?" "Voi, kyllä on. Hallitus vain haluaa pitää heikäläiset salaisuutena jottei synny maailmanlaajuista paniikkia. Tietenkin muukalaiset ovat rauhaisia, mutta yritäpä kertoa se parille miljardille ihmiselle !"

Kevin piti naista hulluna.



Seuraavat kuukaudet olivat yhtä hullunmyllyä. Kevin sai potkut töistä nukahtelunsa vuoksi, hän nukahteli kotonakin, oksensi koko ajan ja tunsi kipua mahassaan harva se hetki.


Yhdeksäs kuukausi, keskiyö. Kevin huomasi pihalla vaeltelevan kiiluvasilmäisen koiran ja meni tervehtimään. Kiitokseksi koira(<-susi) repi palasiksi sohvan ja ruokalutuolin,sekä kaivoi puolen metrin syvyisen kuopan etupihalle.


Yhdeksäs kuukausi, sateinen aamupäivä. Kevin heräsi mielettömään kipuun ja luuli laskeneensa alleen. Hänen mahassaan alkoi "poreilla ja hän tunsi kuinka jokin puski sieltä ulos erittäin kivuliasta kautta.


Hetkessä kaikki oli ohi ja Kevin sai käsiinsä kauniin, vihreän tyttölapsen. Tyttö nimettiin Mirjamiksi.


Mutta eihän se siihen jäänyt, ei, ei suinkaan. Kevinin maha oli taas kuin poreamme ja ulos putkahti toinen samanlainen käärö...


... joka sai nimekseen Christina.

Kuinka Kevin pärjää kaksosten kanssa? Tuleeko Marinasta ja Kevinistä pari (tuskin :D)? Kuinka hallitus nyt pitää avaruusolennot salaisuutena? Vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin saat (ehkä) seuraavassa osassa, muista katsoa! ;)

... lähiaikoina. :D Joku meni ottamaan esille lupaukseni sukkaparien syömisestä, ja lähinnä senpä takia otin itseäni niskasta kiinni ja keksin jonkinmoisen keinon jatkaa tätä. Multa läks se kone jossa Berrywhiten perhe oli, mutta yritän kikkailla jotain tälle omalleni. Vaikka ukkelit olisikin erinäköisiä, jatkuu tarina lähes omana itsenään, kirjoitustyylini on kai suunnilleen samanlainen kuin on opittu tuntemaan ja niin edespäin. :D Toivottavasti tämän jälkeen EI ilmene ongelmia tään kanssa ja toivon, että jaksan todellakin innokkaasti kirjoitella valkoisia marjoja. :)

Ja täytyy tunnustaa, Kevin ja Valerie oli uusimmassa lyhyessä osassa kokonaan uudestaan tehtyjä (ihanko ette olis huomannut :D:D ), ja siksi siis niin erinäköisiä. Hahmot muuttuu edelleen, mikäli saan jatkoa aikaiseksi aikomallani tavalla.

Tämä osa on kaikkea muuta kuin pitkä, onhan tään tarkoitus vaan pohjustaa seuraavaa osaa ja lopettaa nelosen aloitus.

"Äiti... Äiti!" Kevin huusi nähdessään äitinsä elottoman ruumiin naapureiden ympäröimänä. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, hän tärisi ja yritti kertoa äidilleen kuinka tätä rakastaa. Mutta Melissa ei kuullut. Hän ei kuullut enää mitään, mitä hänelle sanottiin. Hän oli kuollut.


Kauniala, 16 vuotta onnettomuuden jälkeen.

Kevin heräsi hikisenä sängyssään keskellä yötä ja katsahti vieressään nukkuvaa vaimoaan. Ikkunasta lähes tulvi sisään valoa, ulkona kun ei ollut pimeää tai hämärää, olihan nyt keskikesän yöttömän yön aikaa.

Taas se uni, Kevin totesi mielessään. Miksei hän ollut vieläkään päässyt yli äitinsä kuolemasta, vaikka siitä oli kulunut jo kokonaiset 16 vuotta. Oliko normaalia ikävöidä näin voimakkaasti henkilöä, jonka ulkonäköäkään ei enää muistanut? Henkilöä, jonka äänestä ei ollut mitään muistoja...


"Heini Berrywhite", maineikkaan muotilehden, Gothil:n, toimitusjohtaja ja omistaja Cassandra Goottila karjaisi avonaisen oven takaa toimistostaan. "Sinun vuorosi."
Heini nousi jännittyneenä ruskealta nahkasohvalta ja hengitti syvään. Hän rypisti laukussaan lepäävää muistilappua ja toisteli mielessään erilaisia lausahduksia, joilla tehdä hyvä vaikutus Cassandraan.

"Käy istumaan", Cassandra komensi pöytänsä takaa. "Olet siis halukas pyrkimään assistenttini virkaan, vai?"
"Ky-kyllä, rouva..." Heini vastasi pienen pienellä hiiriäänellä. Hän kaivoi laukustaan ansioluettelonsa ja ojensi sen Cassandralle, joka torjui sen. Heini asetti sen pöydälle ja tuijotti lattiaa.
"En tarvitse sitä." Cassandra hymyili ja ei voinut olla huomaatta pelokasta ilmettä Heinin kasvoilla. "Olen kuullut, että olet tässäkin lehdessä mallina toimineen Kevin Berrywhiten vaimo. Olisin enemmän kuin iloinen saadessani sinut toimimaan henkilökohtaisena assarinani. Oletko halukas ottamaan paikan vastaan?" Heini hymyili ja vastasi myöntävästi.


Kuvaamataidon opettaja Tapio Mukavainen kiersi ympäri luokkahuonetta ja mulkoili ilkeästi oppilaitaan. Surkeita pikku tahmatassuja, tuskin pensselikään kädessä pysyy, Tapio haukkui itsekseen. Vaan oli hänellä yksi ylpeydenkin aihe, Valerie Berrywhite. Hänen alusta asti opettamansa tyttö, joka jo nyt oli vähintäänkin ammattimaalarin tasolla. Ja olipa vielä kauniskin!
"Valerie, sinä teit sen taas!" Tapio nauroi ja viittasi täydelliseen maisekuvaan, jonka tyttö oli maalannut katsomatta mallia mistään...


"Hmm... Ihan hyvältähän tämä näyttää", mallitoimisto Burb'n:n johtaja totesi katsellessaan Kevinin kansiota. "Huomaan, että olet tehnyt keikkoja varsin maineikkaissa lehdissä. Hyvin vaikuttavaa"
Kevin huomasi viekkaan ilmeen miehen kasvoilla. Hän tiesi olevansa hyvä malli ja oli varma siitä, että paikka tulisi olemaan hänen.
"Soitamme kun olemme tehneet päätöksemme", johtaja hymyili ja viittoili Kevinin ulos huoneesta.

***

Elämä oli mallillaan Kaunialassa.

Terrve. :) Aika kauan aikaa mennyt ennen kuin tämän osan sain tehtyä, pelini on suorastaan vtuttavan hidas. Jakson alun tein jo kauan aikaa sitten, ja se saattaa näkyä. Etiäpäin. :D


Melissan elämä oli huomattavasti vaikeampaa Armakselle sattuneen valitettavan "onnettomuuden" jälkeen. Perheen puhelinnumeroon soiteltiin päivittäin ja kyseltiin, minne nainen oli kadottanut kylässä niin pidetyn Armaksen. He eivät tietenkään tienneet Melissan mielenterveysongelmista, ja hyvä niin, sillä hän ei halunnut ongelmakseen yhtään vihaista sosiaalitätiä, joka voisi viedä Kevinin tai tulevan lapsen pois, eikä ketään Armaksen hyvistä tuttavista, jotka voisivat muilla keinoin tuhota pienen perheen elämän. Ne harvat joille oli uskottu tieto Melissan tilasta, yrittivät parhaansa mukaan auttaa häntä käymällä kylässä varsin usein, tuoden mukanaan ruokaostoksia lapsenhoidon vuoksi kiireiselle Melissalle.

Melissa tarvitsisi pian myös jonkun tutun vahtimaan Kevinin perään päivisin. Äitiysloma kun ei kestäisi enää kauaa, eikä uusi olisi ihan heti näkyvissä. Syntymän laskettu aika olisi vasta reilun kuukauden kuluttua.


Mielikuva Armaksesta ei ottanut kadotakseen edes hetkeksi Melissan mielestä. Hän katui tekoaan joka ikinen hetki, toivoen että olisi jättänyt sen lukon ostamatta. Tai edes tullut järkiinsä muutamaa päivää aiemmin avaamaan sitä!


"Mi-... mitäs tämä on?" Melissa säikähti viedessään roskia ulos ja kaatoi hätäännyksissään vahingossa roskapöntön. "Eihän vielä pitäisi olla synnytysaika!"

Mutta tyttövauva ei odottanut, vaan päätti tulla maailmaan siinä, kylmällä maalla maantien vierellä ilman ulkopuolista apua. Melissa ei kyennyt kiirehtimään sisälle soittamaan ambulanssia, eikä kännykkää tietenkään sattunut tulemaan mukaan siihen metsäkön keskellä sijaitsevan mökkeröisen etupihalle keskellä yötä.


Synnytys kuitenkin sujui jo kerran sen kokeneelta Melissalta hyvin, eikä mitään suuria ongelmia ilmennyt. Vastasyntynyt nimettiin Valerieksi. Jostain ihmeellisestä syystä Melissa meni takaisin tien varteen arkiasussaan leikittämään uutta lastaan, sisällä lämpimässä olemisen sijaan...


Melissan lähimpien (ja luotettavimpien) naapurien vahtiessa lapsia Koivikkotie 5:ssä, pääsi Melissa itse shoppaamaan Valerielle kehtoa. Hän löysi eräältä hyvin maineikkaalta kirpputorilta erittäin kauniin ja uudenveroisen sinisen vauvapedin, ostaen sen pitkällisen tinkimisen jälkeen parilla hassulla simoleonilla.

Samalla reissulla Melissa piipahti sen saman lääkärin luo, joka Armaksen kuoleman jälkeen määräsi Melissalle lääkkeet tämän mielenterveydellisiin ongelmiin. He miettivät yhdessä syytä sille, miksi Valerie putkahti ulos niin yllättäen.
"Oletko nyt aivan varma, ettet muistele rakastelunne ajankohtaa väärin, neiti Berrywhite?"
"Olen siitä lähes sataprosenttisen varma!"
"Mutta et täysin, vai...?" Tohtorin viimeiset sanat pistivät Melissan miettimään, mutta hän hautasi aiheen nopeasti välttääksen ylenmääräisen stressaantumisen. Hän nousi penkistä nopeasti ja päästyään ulos huoneesta, hän avasi lääkepurkkinsa ja nielaisi pillerin.


Kaksi vuotta kului nopsaan Berrywhiten perheen elämässä. Muutama kuukausi sitten Koivikkotie 5:ssä vietettiin sen ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat parin naapurin voimin Kevinin täyttäessä kuusi vuotta. Myös Valerien synttäreitä talossa vietettiin hiljattain, tosin hieman hiljaisemmissa merkeissä, olihan lapsi vielä niin pieni.

Kevinin aikaisin lapsuus ei ollut kaikkein onnellisimmasta päästä, josta osittain johtuen raukan mieli pysyi maassa varsin itsepintaisesti ja poika makaili masentuneena sängyllään monet illat miettien isäänsä, jota hän ei koskaan näkisi. Hän ärähteli usein äidilleen varsin ilkeästi, joinain päivinä jopa ilman syytä. Melissa ei syyttänyt poikaa tämän käytöksestä, vaan itseään. Hänhän se oli tuottanut kuoleman oman rakkaan poikansa isälle lukitsemalla tämän kylmäverisesti makuuhuoneeseen ilman ruokaa ja juomaa.


Valeriesta kehkeytyi suloinen pieni lapsi. Hänessäkin näkyi hyvin intensiivisesti isänsä... omaperäiset kasvonpiirteet. Kauniin ruskeat hiukset kasvoivat hyvää vauhtia, eikä tytössä tuntuvut olevan mitään vikaa. Hän oli oikeastaan jopa liian täydellinen; hän ei itkenyt koskaan, osasi nerokkaasti ilmaista vessahätäänsä päästäkseen potalle ja voitti aina äitinsä muistipelissä. Yksi erikoisuus lapsesta kuitenkin löytyi. Hän ei osannut vielä kahden vuoden iässäkään puhua sanaakaan.


Joskus Melissasta tuntui kuin häntä olisi seurattu tai muuten vain katseltu jostain. Hän ei uskaltanut kertoa epäilyjään kellekkään, ettei häntä leimattaisi täysin hulluksi. Pillereitä kului aina vain päivä päivältä enemmän, mutta epäilyt eivät kadonneet.

Oli rauhaisa lauantai-ilta, kun puhelin soi. Kevin tarjoitui vastaamaan, mutta Melissa kielsi, koska tiesi ettei kukaan tuttu soittelisi heille tähän aikaan. Olihan naapurien valotkin sammuneet jo aikaa sitten. Hän ei halunnut poikansa vastaavan niin myöhään kellekkään tuntemattomalle ja käski tämän nukkumaan varmistaakseen, ettei Kevin pystynyt kuulemaan mitään. Ehkä se oli vainoharhaisuutta, ehkä ylisuojelevaisuutta. Mutta oikean ratkaisun hän joka tapauksessa teki:
"Melissa Berrywhite puhelimessa."
"Minä tiedän mitä teit miehellesi", karhea naisääni sanoi mystiseen sävyyn. "Pian sinulle käy samoin..."
Puhelu katkesi ja Melissa oli kauhuissaan. Voisiko joku todellakin olla tietoinen Melissan teosta ja valmis murhaamaan hänetkin?


Talon editse kulki harvoin ihmisiä, olihan se kuitenkin melko syrjäisellä metsätiellä. Muutamat ohikulkijat kuitenkin yleensä hymyilivät ikkunasta kyyläävälle Melissalle ja vilkuttivat, Melissan vilkuttaessa heille. Muuan mies oli erilainen. Hän käveli pienen pienin askelin pysähdellen noin joka kolmanenlla metrillä vain tuijottaakseen maata allaan. Melissan mielikuvitus lähti jälleen laukkaamaan ja hän avasi lääkepurkin kerran jos toisenkin katsellessaan tätä epäilyttävää miestä, joka oli nyt alkanut vilkuilla taloon päin.


Melissa kuitenkin kävi nukkumaan pian miehen "käynnin" jälkeen ja jätti Kevinin katsomaan televisiota yksin. Tontin reunaan ilmaantui pimeydestä herttaisen ulkomuodon omaava vanhan oloinen nainen, joka verkkaisin askelin käveli ulko-oven eteen ja koputti siihen. Puoliunessa oleva Kevin nousi hitaasti sohvalta ja hieroi silmiään matkalla oven luo. Hän tarttui kahvasta ja käänsi sitä.


"Hei kultaseni, onkohan äitisi vielä hereillä?" nainen sanoi isoäidillisellä äänellä.
"Ei... se on jo nukkumassa."
"Sepä ikävää", naisen ääni kuulosti pettyneeltä ja hän kauhaisi laukustaan esiin paperipalan ja mustekynän. Lopulta hän avasi suunsa uudestaan: "Voisitko antaa hänelle tämän viestin?"
Kevin nappasi käteensä pienen paperinpalan ja taitteli sen taskuunsa luvattuaan kertoa naisen käynnistä mahdollisimman nopeasti heti aamulla (hän vertasi nopeuttaan jopa veturiin).


Melissa heräsi aamulla ennen Keviniä pestääkseen pyykkiä. Hän hiipi hiljaa lastenhuoneeseen ja otti mukaansa Kevinin edellispäivän vaatteet. Hän tutki huolellisesti kaikkien vaateparsien taskut ennen niiden koneeseen laittoa. Viimeisenä hänen käteensä osui omituinen paperinpala pienen pojan housujen taskussa. Melissa laittoi viestin pesukoneen päälle odottamaan hetkeksi. Kun hän oli saanut koneen virrat päälle (hän oli huono kodinkoneiden kanssa) hän istahti olohuoneen sohvalle lukemaan mitä lappuun oli kirjoitettu:

"Hei, ja anteeksi kun tulin niin yllättäen ovellenne. Minun täytyi käydä mahdollisimman myöhään, ettei kukaan vain näkisi minua. Sinulla on hyvin herttainen poika (sen jälkeen oli suttua), -Armas olisi hänestä hyvin ylpeä!

Meidän täytyy tavata rauhallisessa paikassa 6.4, käyntiäni seuraavana päivänä siis, kello 15. Tule siis Kotalan kartanon lenkkipolulle silloin, odotan siellä. Selitän kaiken siellä.

-Lemmikki Kotala-"

Melissa hätkähti tullessaan allekirjoitukseen. "Kotala..." hän toisti, yrittäen saada mieleensä mistä se oli tuttu nimi. "Kotalan kartano, Lemmikki Kotala... 'Armas olisi ylpeä' " Tietenkin! Kotala oli Armaksen sukunimi ja tämä Lemmikki arvatenkin jotain sukua hänelle, olihan Ajola joskus ollut hyvin maineikkaan Kotalan suvun maita. Siitähän Armas oli monet illat puhunut.
"Täällä oli kyllä ihana viettää lapsuusvuoteni!" ja sitä rataa...


Kevät oli lämpimin aikoihin ja Melissa arveli pärjäävänsä pienillä kesävaatteilla. Ilma kuitenkin oli viileämpi kuin hän oli kuvitellut, mutta hän oli tapaamisesta lähes myöhässä. Niinpä hän tyytyi lyhyenlyhyisiin shortseihin ja toppia peittävään liivipaitaan.

Melissa tallusti tavallista vauhtiaan hitaammin lenkkipolkua kohti, kukas muukaan kuin Armas mielessään. Polun vierellä hän näki vanhan penkin ja sillä istuvan vanhan naisen. Lemmikissä kieltämättä oli hieman Armaksen näköa ja Melissa oli yhä varmempi naisen olevan Armaksen sukulainen.
"Olet etuajassa", Lemmikki sanoi heti ensimmäisenä. "Sen parempi, näin meillä on enemmän aikaa."
"Mistä oikein on kyse? Kuka sinä olet?"
"Nohnoh, lapseni. Kärsivällisyyttä..." Lemmikki piti pienen tauon ja katseli taivaisiin ennen kuin jatkoi:

"Aloitan alusta. Lähes kolmekymmentä vuotta sitten tapasin erään hyvin komean miehen, johon rakastuin siltä seisomalta. Menimme yhdessä risteilylle ja, noh, siellä tuli juotua hieman liikaa ja päädyimme lopulta samaan hyttiin. Yhdeksän kuukautta sen jälkeen syntyi esikoiseni, Armas. Hänen syntymänsä jälkeen tämä mies, Janus, ei halunnut olla enää missään tekemisissä kanssani. Hän pakkasi tavaransa ja muutti kauas Ajolasta, Kauniala nimiseen pikkukylään.

Kasvatin Armaksen yhdessä ystäväni kanssa, jota mainostimme Armakselle tämän isänä. Emme kuitenkaan pystyneet esittämää onnellista pariskuntaa kovin kauaa ja Armas sai 15-kesäisenä tietä salailustani ja karkasi kotoa kaupunkiin. Siellä sitten hän tapasi aikanaan sinut ja te muutitte yhteen."
"Tämänkö sinä minulle halusit kertoa?" Melissa näytti yllättyneen tarinan tavanomaisuudesta, hän oli kuvitellut sen olevan vähintäänkin jotain tärkeää B-luokan agenttikamaa.


"Ei ei, tämä jatkuu vielä. Katsos, minulla ja Armaksen 'isällä' ei ollut vain kulissisuhde, meillä oli oikeasti tunteita toisiamme kohtaan. Saimme muutamia yhteisiämmekkin lapsia, jotka kaikki rakastivat Armasta kuin oikeaa veljeä. Eiväthän he edes tienneet Armaksen alkuperää, vaan olettivat olevansa täyssisaruksia. Armaksen lisäksi minulla on toinenkin poika, Alexander.

Alexanderille Armas oli aina kaikki kaikessa. Hän murtui täysin saadessaan tietää Armaksen katoamisesta. Armas piti usein yhteyttä veljeensä ja kertoi joskus myös sinun... tilastasi."
"Armas on siis huudellut ongelmiamme ympäri kyliä selkäni takana?! On sillä otsaa, jos-"
"Ei ei, hän kertoi vain veljelleen. Alexander osasi kyllä yhdistää katoamisen ja sinun mielenterveydelliset ongelmasi. Hän siis tietää sinun tappaneen Armaksen ja aikoo kostaa!

Sen takia halusinkin tavata sinut, varoittaakseni sinua. Alexander on ennenkin satuttanut ihmisiä Armaksen vuoksi, muttei koskaan tappanut. Mutta kerta se on ensimmäinenkin: Alex yritti houkutella minua mukaan, mutta kieltäydyin, koska tiedän ettei Armas haluaisi sitä. Hän sentään rakasti sinua..."

Melissa oli järkyttynyt. Tuo nainen oli selvästikkin päästään sekaisin, eihän Armaksella veljeä ole, hän olisi kertonut siitä kyllä. Melissa nousi penkistä päättäväisesti, eikä aikonut katsoa taakseen vaikka Lemmikki koitti huudella hänelle. Keskustelu kuitenkin pani hänet ajattelemaan; voisiko oudon ohikulkijan ja pelottavan puhelinsoiton välillä olla yhteys?


Melissa oli kävellyt tarkoituksellisesti kotoa poispäin saadakseen miettiä asioita. Pian hän kuuli moottorin käynnistyvän, muttei jaksanut tutkia asiaa tarkemmin, olihan maantie melkein vierellä. Hän alkoi tulla epäluuloiseksi, kun auton ääni ei mennytkään ohi, vaan pikemminkin tuli suoraan häntä kohti. Hän käännähti risteyksessä katsomaan äänen suuntaan, vain huomatakseen kohti kovaa vauhtia ajavan auton...

Auton, jonka ratissa oli Alexander Kotala. Eikä se hidastanut.